Kaukana nykyisyydestä

Syksy oli punainen. Syksy oli punaisempi kuin koskaan aiemmin.
Kaksoisaurinkojen valopensseli maalasi pilvirintaman syvän sinooperiksi. Tuuli värisytti karmiinia lehtipeitettä puunrunkojen päällä. Puut olivat kuin liekkien syvimmässä ytimessä.
Mutta tämä roihu ei tuonut lämpöä, vaan kylmyyttä. Linnut värisivät oksilla ja käpertyivät toistensa sulkien suojaan. Ne eivät tienneet, mitä oli tapahtumassa. Jokin oli toisella tavalla kuin aiemmin. Jokin oli väärin.
Ilma tuoksui metallilta.

Puro virtasi taukoamatta puiden välistä. Mutta enää sen vesi ei ollut soljuvaa ja kirkasta, pehmeää ja lämmintä. Nyt se oli tummaa, syvän sinistä, kovaa ja tahmeaa.
Jokin oli todella väärin.

Huohotus kantautui metsään. Hoikka vihreä liskonainen juoksi puiden välissä suurenmoisella kiireellä. Kylmä viima hänen kasvoillaan oli riipivää – koskaan ei ollut ollut näin kylmää kuin tänä syksynä. Tämä syksy oli nimittäin tullut tällä kertaa kesää ennen.
Vortixx seurasi polkua metsäaukean läpi. Puiden välistä. Ylärinteeseen. Hän seurasi jälkiä, joita hän ja hänen rakastajansa olivat usein askeltaneet kesäiltoina.
Puut loppuivat ja meri näkyi. Sekin oli punainen. Auringonlasku värjäsi sen verenpunaiseksi.
Punainen oli myös viitta, joka liehui rantakalliolla. Sitä kantava vortixx-nainen katseli horisonttia eikä näyttänyt edes huomaavan huohottavaa juoksijaa, joka pysähtyi hänen taaksensa.

“Elämäni Valo”, huohottava nainen huudahti epätoivoiseen nuottiin. “Daeneka”, vastasi punaiseen viittaan verhoutunut nainen kääntymättä. Vortixxin ääni oli tumma ja syvä. Sellainen, jonka kuiskauskin kuului kauas. “Miksi tulit tänne?”
Daeneka katsoi rakastajaansa alakuloisena. “Valoni… elämäni Valo… mitä oletkaan mennyt tekemään?”
Vortixx kääntyi ja punainen viitta ja suuri harja heilahtivat. Sinisuomuinen liskotar katsoi nyt Daenekaa silmiin kahdella vaaleanpunaisella silmällä. Rotunsa edustaja voisi kutsua häntä kauniiksikin. Kauniiksi, mutta niin kylmäksi.
“En ymmärrä, mitä tarkoitat”, sininen vortixx vastasi rehelliseen sävyyn.

“Etkö näe, mitä tapahtuu?”, Daeneka huudahti kärsivänä. “Valoni, etkö näe, mitä ympärilläsi tapahtuu? Maa on… jotenkin väärin. Puro syöksee syvää sinistä. Lämpö haihtuu ilmasta.”
Daeneka oli kalpea, pelosta kalpean vihreä. “Luonto, Valoni. Luonto kuolee käsiimme. Ei vain täällä. Kaikkialla saarellamme!”
Sininen vortixx katsoi hämmentyneenä. “Ja rakkaani, minä olen syyllinen?” Se oli kysymys.
Daeneka pudisti päätään. Hän ei halunnut uskoa. “Et sinä, Valo. Et sinä. Sinun… taikuutesi. Synkkä magia, jonka kutsuit maan povesta! Sen pelkkä läsnäolo saa metsät kuihtumaan. Vedet kiehumaan.”

Vortixx hymähti. “Daeneka, Daeneka rakas”, hän sanoi laskien kätensä lempeästi rakastajansa päälaelle. “Kuinka monesti olenkaan kertonut sinulle, että se ei ole taikuutta?”
Daeneka katsoi epäröivänä rakkaansa vaaleanpunaisiin silmiin. “Valoni… en tiedä, en vain tiedä. Sinä luot valoa ja lämpöä tyhjyydestä. Kutsut salamoita esiin. Jotkut vanhimmat ovat sitä mieltä, että… et ole enää kuolevainen.”

“Voi”, hän vastasi. “Niin pitkälle en ole vielä päässyt. Mutta se ei johdu siitä, ettenkö haluaisi.”
Epäröivyys ja pelonpilke eivät kadonneet Daenekan suurista silmistä. Hän ei uskaltanut edes kysyä, mitä hänen rakkaansa ja elämänsä tarkoitus tällä tarkoitti.
“Minä voin näyttää sinulle, mistä tämä kaikki on kotoisin, Daeneka”, sininen vortixx sanoi. “Olen halunnut jo pitkään näyttää.”

Sininen liskotar ei ottanut vastaan kieltävää vastausta. Ei Daeneka sitä tarjonnutkaan. Hän janosi vastauksia. Kahden vortixxin askel kävi alas rantakalliota hiekalle. He ohittivat suolaisena rantaviivaa huuhtovat aallot kävellessään syvemmälle kallioiden ja karikoiden uumeniin. Jonnekin, mihin aurinkojen valo ei ollut päässyt koskaan.
Kivessä oli ovi. Mutta sitä ei oltu kaiverrettu siihen. Se oli metallia. Syvää sinistä metallia. Se ei näyttänyt Daenekan mielestä luonnolliselta. Ei sellaiselta, mitä vortixxit olivat maan povesta kaivaneet jo ikiaikaisten mainarien ajoista. Se näytti keinotekoiselta. Valo ei päässyt sitä juuri koskettamaan, eikä se vähäinen valo mikä siihen koski tuntunut osaavan reagoida siihen.

Sininen vortixx lausui sanan kuollutta kieltä ja oven yllä syttyi kirkkaita valoja. Ovi siirtyi pois tieltä epäluonnollisesti ja paljasti kirkkaan valkoisen hohdon tilan sisältä. Daeneka värähti taaksepäin. Mitä noituutta tämä oli?
Hänen rakkaansa hymyili ja viittoi innokkaasti tätä astumaan peräänsä. Daeneka seurasi punaista viittaa sisälle kirkkaasti valaistuun tilaan.

Vortixx ei tiennyt, mitä ajatella.
Mikään sisällä oleva ei vastannut mitään hänen tuntemaansa. Kirkas valo tulvi huoneeseen nelikulmioista, jotka täyttivät sen seinät. Kun Daenekan silmät tottuivat niiden epäluonnolliseen hohteeseen, hän näki että ne olivat täynnä tekstiä. Kirjaimia ja numeroita, mutta eivät millään kielellä minkä hän tuntisi. Hänen silmissään ne sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat vain sekalaiseksi massaksi tietoa, jonka käsittelyyn hän ei kyennyt.
“Mitä…”, Daeneka aloitti, mutta ei saanut mitään sanottua. Tila oli täynnä työtasoja samasta metallista mistä ovikin. Työtasot olivat täynnä työkaluja ja aseita, mutta mitään niistä hän ei osannut tunnistaa. Kaikki huoneessa oleva oli täynnä tuota samaa tekstiä, joka tuntui kuin taistelevan hänen silmiään vastaan.
Mitä kieli sitten olikaan, sitä ei oltu tarkoitettu vortixxien silmille. Huoneen läpi risteili kun tiheän viidakon kasvustoa, mutta elävää se ei ollut. Se oli kylmää ja läpikuultavaa, ja sen sisällä virtasi tuhannen ukkosmyrskyn voima.
Daeneka ei tunnistanut mitään asioista, joita huoneesta löytyi. Ne olivat keinotekoisia, mutta niitä eivät olleet luoneet minkään hänen tuntemansa olennon kädet. Ja ne olivat vanhoja.
Vanhempia kuin mikään.

Daeneka pudisti päätään katsellen keinotekoisten salamoiden virtaavan huoneessa risteilevien läpinäkyvien köynnösten sisällä. “Valoni. Elämäni valo. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän ei pitäisi.”
Sininen liskotar ei tuntunut ottavan tätä kuuloelimiinsä. “Löysin tämän… luolan kuukausia sitten vaeltaessani näillä kallioilla. Kaikki se, mitä kutsut taikuudeksi. Kaikki se, mitä olen luonut perustuu asioihin, joita olen täällä kohdannut.”

Hän asteli tasojen vierestä ja nosteli esineitä käsillään näyttääkseen niitä Daenekalle. “Valo”, hän sanoi ja osoitti läpinäkyvää kuulaa, jonka sisällä risteili kuparia. “Lämpö. Voima, joka sai tuon oven aukeamaan. Nesteseokset, joiden polttaminen luo energiaa tälle kaikelle.”
Punaisen viitan alta tuli käsi, joka painoi yhdellä sormella jotain seinässä. Daeneka säpsähti, kun yksi seinällä olevista valoneliöistä alkoi näyttää selkeää kuvaa huoneesta itsestään. Kuin peilikuvana. Daeneka katseli itsensä liikkuvan pelkästä valosta koostuvalla taululla. Hänen kasvoillansa oleva hämmennys ja pelko peilaantui keinotekoisesta ikkunasta.
“Mitä, miten”, hän sanoi kasvava paniikki äänessään. “Mitä tämä on?”
“Älä huoli, rakkaani”, sininen vortixx sanoi ja painoi seinässä olevaa hohtavaa laattaa uudelleen. Valoneliöt sammuivat ja kuva katosi. “Se on vain kuvajaista. Kuvajaista todellisuudesta, jossa elät.”

Daeneka katsoi rakastajaansa tiukasti silmiin. Hän halusi uskoa tähän. Hän halusi uskoa tämän sanoihin kuten aina aiemminkin, mutta häntä pelotti liikaa.
“Kuka tämän on rakentanut?” Daeneka kysyi hiljaisena.
Rakastaja kohautti olkiaan. “Kuka tietää, rakkaani. Mutta he olivat täällä ennen meitä, ja kauan ennen meitä. Henkilökohtaisesti uskon, että… täällä työskentelivät ne, jotka loivat maailman.”
Kylmät väreet valtasivat Daenekan. “Ei… ei… ei, se ei ole oikein. Se ei voi olla oikein.”
“Miksi ei olisi? Jostain käsin Suurten Olentojenkin täytyi työskennellä.”
Daenekan elämän valon suusta tulevat sanat horjuttivat kaikkea, mihin hän uskoi. “Valoni… sanotko sinä, että…”
Vortixx nielaisi.
“…täällä työskentelivät jumalat?”

Sininen vortixx nyökkäsi syvään ja levitti kätensä. “Jos haluat kutsua heitä jumaliksi, rakkaani. Minulle he ovat kuitenkin vain edelläkävijöitä.” Hän nosti kirkkaan lasikuulan pöydältä ja käänsi sormenpäillään sen metallista päätä.
“Tulkoon valo.”
Kupari syttyi hohtamaan kirkkaalla keinoliekillä.
“Minä haluan vain tuoda heidän tietonsa maailmalle. Onko se väärin?”
Daeneka ei tiennyt, mitä sanoa. Hänellä kesti kauan saada se ulos suustaan. “Mutta… saaremme kuolee. Etkö sinä näe sitä? Tuli joka lämmittää kaupunkejamme, se… se syöksee ilmaan jotain pahaa. Luonto ei kestä sitä.”
“Ehkä luonto ei ole sitten tarpeeksi vahva.”
Daeneka tyrmistyi. “M-mitä…”
“Rakkaani. Olet metsästänyt. Sinäkin olet karsinut telakissalaumasta heikoimpia. Jos jokin ei pärjää uudessa maailmassani, ehkä sen aika oli jo ohi.”
Daeneka katsoi jalkoihinsa, vaikka hänen rakkaansa tarttui häntä lempeästi olkapäistä ja toi kasvonsa aivan lähelle.
“Vortixxit selviytyvät, vaikka saari kuolisi, rakas”, hän sanoi hymyillen. “Vaikka valo ja lämpö katoaisivat maailmasta, me voimme luoda omamme.”
“Se ei ole oikein.” Hän pudisti päätään. “Se ei ole. Valoni, rakkaani, se ei ole oikein.”
Daeneka irroittautui sinisen vortixxin otteesta ja astui askelen taaksepäin.
“Se ei ole.”
“Aion viedä Xian kansan uuteen aikaan, Daeneka”, vortixx kuiskasi alakuloisin katsein. “Särkisi sydämeni jos et olisi vierelläni kun teen sen.”

“En voi”, vihreä liskotar sanoi hiljaa ja käveli pois. “En vain voi.”
Toinen jäi huoneeseen. Hän huokaisi hiljaa ja sammutti valot.

Naisen askel nousi ylös rantakallioita, metsän läpi. Hän kävi kylään jossa oli syntynyt, mutta ei nähnyt Daenekaa. Daeneka ei halunnut sinne enää jäädä, sillä se ei ollut enää hänen kotikylänsä.
Se ei ollut enää edes kylä. Talot nousivat satojen metrien korkeuteen ja ne oli tehty tummasta metallista. Kivipiiput tupruttivat taivaalle suuria mustia pilviä. Luonnon raikkaat tuoksut peittyivät raudan ja savun alle. Lasikuulat kattojen harjanteissa alkoivat kylvää valkoista keinovaloa auringonlaskun jäljiltä tummenevaan maailmaan.

Vortixx ei kuitenkaan ollut yksin aukealla suurten talojen välillä. Häntä odotti kymmenien, ehkä jopa sadan vortixxin väkijoukko. Heidän silmistään kiilsi ihaileva, suorastaan uskonnollinen hurmos. Nainen, joka oli palannut kylään oli tuonut heidän elämäänsä aivan uudenlaisen valon ja lämmön. Hän oli antanut heille tulevaisuuden. Hänestä vielä kerrottaisiin legendoja.
Vortixx nosti kätensä hymyillen ja heilutti kansalaisille. Suosionosoitukset repesivät valtavaksi hyökyaalloksi, joka kaikui rakennusten välissä.

Lopulta väkijoukko alkoi toistaa hänen nimeään. He huusivat sitä samalla innolla, millä olivat joskus toistelleet rukouksiaan Mata Nuille. “SELECIUS! SELECIUS! SELECIUS!”

Vortixx hymyili. Hän ei vaivautuisi kertomaan väkijoukolle, että ei ollut jumala. Hän ei enää uskonut jumaliin edes niin paljoa.
Jumalia oli vain yksi, ja sen nimi oli tiede.

Nykyhetki
Arkistot

Pelikortteja lävähti työpöydälle pienestä hyönteiskädestä. Käsi kasasi niitä kuuteen pinoon. Sitten se sekoitti pinot ja aloitti prosessin alusta.
Gahlok Va ei jaksanut enää pelata yksinpeliä. Nyt hän vain sekoitteli pakkaa uudelleen ja uudelleen. Hän halusi lähinnä käsilleen tekemistä, vaikka olikin virallisesti tauolla.
“Edistystä?” puolibohrok sanoi vastapäätä istuvalle Toalle, joka piiloutui xiankielisen sanakirjan taakse.
“Ei niinkään.”

Vaehran laski sanakirjan sivuun ja siristi silmiään. Hän kääntyi ikkunaa kohti ja katseli hetken taivaanrantaa. Hän oli tuijotellut satoja vuosia vanhoja opuksia jo tarpeeksi tältä päivältä.
“Tiedätkö, joskus pätevästä Raun käyttäjästä olisi ihan hyötyä”, Gahlok Va sanoi ja pläräsi korttipakkaa mielivaltaisesti.
“Ensiksi pitäisi varmaan olla se Rau”, Arkistojen päämies vastasi hymyillen. “Pelaatko sinä edes mitään?”
Kortteja lennähti taas pöydälle kuvapuoli ylöspäin. GV:tä ei varsinaisesti kiinnostanut, mitä pöydällä tapahtui. Hän oli saavuttanut pakan sekoittelussa sen pisteen, jossa kädet toimivat ilman erillistä lupaa.
“Näh.”
“Ymmärrän. Jatka sitä mitä teet.”
Vaehran kulautti alas puoli pullollista vettä ja sulki juomapullonsa korkin. Gahlok Va läimäisi viimeisen kädessään olevan kortin yhteen pöydän pinoista. Vasta sitten hän tajusi, mihin oli juuri hukannut aikaansa. GV tuijotti pakkoja ja kohensi pientä punaista rusettia kaulassaan.

“Löytyikö mitään?” hän kysyi.
“Eipä juuri.”
“Ei edes pienintäkään viittausta?”
Vaehran köhäisi. “Kunnianarvoisa adorium Selecius mainitaan jokaisessa vähänkin merkittävässä xialaisessa historiankirjassa. Mutta on kuin… on kuin henkilö olisi vain legendaa. En löydä mitään merkittäviä todisteita siitä, että tätä säätiötä on edes ollut. Mutta silti joka toinen aseyhtiö myy jotain hyödyntäen kyseisen Vortixxin myyvää nimeä.”
Vaehran otti jälleen pitkän huikan vesipullostaan ja jatkoi: “Kaiken tämän sotkun keskellä on mahdotonta sanoa, milloin alkuperäinen Selecius vaikutti.”
“Sen täytyy siis olla niin kaukaista historiaa, että siitä ei ole juuri todisteita”, GV mietti ääneen nojaten pöytään kyynärpäällään. “Muuten. Kielitieteellinen pikku hassuus. Eikö ‘admin’ ole käytännössä xiaa?”
Vaehran nyökkäsi. “Verbi. Hallita, johtaa. Miten niin?”
“Ehkä se ja adorium on johdettu samasta sanasta?” GV ehdotti levittäen kätensä. “Tarkoittavat kuitenkin käytännössä samaa.”

Vaehran nyökkäsi syvään ja näytti kollegalleen hyväksyvän ilmeen. “Käy järkeen.”
“Myöskin, Nimda on admin väärinpäin.”

Arkistojen päämiehet tuijottivat toisiaan.
Vaehran tuijotti Gahlok Vata.
Gahlok Va tuijotti Vaehrania.
Vaehran Gahlok Vata.
Gahlok Va Vaehrania.

“Minä tiesin tuon”, Vaehran sanoi pöllämystyneenä.
“Niin minäkin”, GV nyökytteli.
Molemmat aloittivat henkisen laskurin tästä hetkestä siihen päivään, jolloin toinen lopulta myöntäisi, kuinka kauan tämän yksityiskohdan tajuamiseen oli oikeasti kestänyt.
“Ehkä sekin on joku johdannainen?” GV ehdotti vilpittömään sävyyn. “Eteläisen mantereen athistit kirjoittavat ja lukevat matoran-aakkosia oikealta vasemmalle. Peilikuvana meistä. Voiko olla, että…”

Hiljaisuus vastasi kysymykseen.
Sininen otus siristi hyönteismäisiä silmiään epäuskoisena. Hän avasi kitansa ammolleen. “… ei. Se olisi vain tyhmää. Se olisi vain tyhmää.”
Vaehran pudisti päätään hetken, mutta sanoi lopulta: “Paljon hassummatkin käännösvirheet ovat määritelleet kielen, jota puhumme. Ajatus ei ole mahdoton.”
“No. Mutta onko Nimda saanut nimensä alku-xiasta…” Gahlok Va pohti puoliääneen, “… vai onko alku-xia saanut sen sanan Nimdasta?”
“En tiedä, kumpi ajatus aiheuttaa minussa enemmän hämmennystä.” Vaehran tuijotti tikittävää seinäkelloa ja kuunteli sen jätätystä. Kello oli taas kuusi. Se oli useinkin kuusi. Ei ehkä aina kuusi, mutta tarpeeksi usein että Vaehran huomasi silloin kun se oli kuusi. Ja se oli usein kuusi.
Todella usein juuri silloin harvoin, kun hän sattui katsomaan kelloa.

Ehkä jotkut asiat olivat sattumia.

Vaehran ei silti voinut olla miettimättä yhteyttä. Kuinka käsittämättömän vanha Nimdan täytyi olla, jos sen nimestä oltiin johdettu alku-xialainen ilmaus?
Seinäkellon jätätys piti Arkistojen perustajan huomion siihen asti kunnes GV tökkäsi häntä olkapäähän.
“Pitäisikö sinun välillä nukkua?”
“Ehkäpä hyvinkin. Minusta vain tuntuu, että olemme… niin lähellä jotakin.”
Vaehran nousi tuoliltaan laitettuaan ensiksi henkilökohtaiset paperinsa siisteihin nippuihin työpöytänsä laatikoihin. Kävellessään pois huoneesta hän vielä mutisi itsekseen.

“… ihan liian lähellä jotain.”