Lehu-metsä, saaren eteläosat

Sekamaastoisen metsikön lukuisten puidet vielä lukuisimpien oksien varsilla oleilevat lehdet heiluivat vienosti hellän yötuulen syleilyssä. Osa lehdistä oli jo muuttunut kirkkaan keltaisiksi, osa syvän punaisiksi, osa oli yhä raikkaan vihertäviä, muu osa taas jossain siinä välissä.

Öisen metsän ilma oli kostean raikas vienojen syyssateiden jäljiltä. Rapiasti arvioituna ehkä puolet koko näkökentän puukasvuston lehdistä oli jo tippunut puiden katveessa lepäämään maahan. Yhä useampi puiden lehti seurasi toista liikkuvan ilman halki maahan. Ennen pitkää kaikki seudun puut olisivat olleet kuin kynityt kynät.

Talvi oli tulossa. Tiedä sitten oliko sillä jonkinlaista symbolista arvoa mihinkään…

Luonto lepäsi yön hiljaisuudessa. Niin pienet kuin isommatkin metsän rahit uinuivat kotikoloissaan. Muutamat yön viekkaat saalistajat odottelivat kärsivällisesti pienten oksien suojissa mahdollisten arvaamattomien saaliseläinten yöjuoksentelun varalta. Osa luonnon mahtavista metsästäjistä taas tunkeutui töykeästi avuttomien saaliinsa kotikoloihin teurastaen nämä niille sijoilleen.

Hiljaisuus rikkoutui. Rahinaa. Märän ruohikon ja sammalpeitteen litinää ja lätinää. Litsis. Lätsis. Lötsis. Ääni tuli pikku hiljaa lähemmäs.

Panssaroidut jalkaterät astelivat vuorotellen maata pitkin. Niiden tumma väritys sonnustautui yöhön miltei täydellisesti. Kahden jalkaparin ja lievästi märän maan kontaktin synnyttämää konserttia säestivät kahdeksan taaempana kulkevaa jalkaparia. Pieni kivirapu oli hetkeksi erkaantunut omille teilleen metsästämään. Eksymisvaara vaikutti olevan vahvasti läsnä, mutta Amazua tiesi paremmin. Oli hän missä tahansa, pieni rahi tuntui aina löytävän tien hänen luokseen.

Tumma palkkasoturi liikkui vetrein mutta varovaisin askelin pieni piraattipoppoo kantamuksineen kannoillaan.
Amazua kantoi kädessään valokiveä sisällään kantavaa kahvallista lyhtyä. Lyhdyn sivut ja takaosa oli suljettu jotta kiven kaikki mahdollinen hehku suuntautuisi suoraan eteen.

Huivipäinen Lyan oli harmissaan. Kosteiden puiden rungot ja oksat olivat ikävän liukkaita, minkä takia svengailu sai jäädä toiseen kertaan. Kapteeni kun oli kieltänyt kaiken pelleilyn mikä olisi voinut herättää liikaa huomiota. He kun olivat matkalla supersalaiseen paikkaan. Lehtimetsässä liihottamisesta puuttui muutenkin sama fiilis kuin viidakkopuiden liaanien varsilla virkistävän tuulen puhaltaessa hellästi koko vartalonseutua.

Kiiltävän hopeinen Pakarinaama Kiro erottui ehkä liiankin paljon edukseen. Hänen matoraneille epätavallisen kova ulkokuorensa oli ennen lähtöä putsattu perusteellisesti lähinnä käsihiomakonetta ja putsausvahaa käyttäen. Sääli sinänsä, että Fe-matoranin rutiineihin ei kuulunut peseytyminen. Hän kun askarrellessaan sotkeutui kuitenkin koko ajan lisää, joten mitäpä hyötyä siitä olisi ollut.

Onu-matoran Gatta toikkaroi joukon keskellä epämääräisesti. Hän kirosi mielessään sitä kuinka he olivat lähteneet matkaan keskellä yötä, eikä hän ollut kokenut saaneensa nukuttua kunnolla. Ainoastaan metsän kosteahko ilma ja hänen kimpussaan häärivät öttiäiset pitivät hänet tolkuissaan. Hän vihasi pieniä härnääjähyönteisiä. Kyllä niillä kaikilla varmaan omat monimutkaiset lajinimensä oli, mutta hän itse kutsui niitä härnääjähyönteisiksi. Koska se kuulosti metkalta. Pienet joukossa pörräävät hyttyset olivat ikävä kyllä liian pieniä ammuttavaksi.

Po-matoran Paku marssi näennäisen jämerästi eteenpäin. Häntä ei väsyttänyt pätkääkään. Hän oli aina valmiina mihin tahansa tehtävään. Olihan ‘valmistautunut’ sentään hänen neljäs nimensä, ‘äijämäisyyden’ edellä ja ‘kauhean kovan jätkän’ jälkeen.

Jalkapuoli Tokka tuntui olevan ainoa joka oli aidosti hilpein mielin öisestä reippailusta. Olihan hän sentään innokas tutkimusmatkailija (tai ‘hutkimusmatkailija’ kuten Gatta asian ilmaisi). Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi päässyt todistamaan syksyn kauneutta. Merillä ja pääasiassa viidakkometsissä tai erämaassa tepastellessa tällaiset luonnon kauniin kierron ihmeet jäivät turhan usein väliin. Toisinaan hän oli miettinyt että asettuisi jonnekin aloilleen, mutta hänen vankkumaton uteliaisuutensa maailman ihmeisiin sai hänet aina seuraamaan muita pikkupiraatteja ties minne…

Skakdien leiri oli pystytetty hyvin harkittuun ja piilossa pysyvään paikkaan. Näin syrjällä metsässä oli erittäin hankala liikkua kunnollisesti, saati sitten yrittää löytää mitään.

Pensaiden siimeksessä kiikaroiva skakdisotilas huomasi lyhdyn valon. Likaisenvihreä skakdi poimi kiväärinsä tähdäten sen varovaisesti valoa kohti. Hänelle oli kerrottu että kenraali Gaggulabion värväämän mysteerimiehen oli tarkoitus ilmestyä tähän paikkaan, ei kannattanut ottaa mitään riskejä siitä etteikö vastassa olisi ollut myös nuuskimaan tullut vihollinen tai sitten eksynyt hölkkääjä. Mutta skakdi ei myöskään halunnut saada huutoja siitä että olisi yrittänyt hyökätä Labion toisen kakkosmiehen kimppuun. Hän päätti odottaa.

Amazua pysähtyi. Matoranien jono purkaantui näiden alkaessa tiirailla ympärilleen miettien oliko tämä mahdollisesti se paikka. Amazua alkoi välkyttää lyhdyn valoa. Välillä pitkästi, välillä lyhyesti.
Pusikossa lymyävä skakdisotilas tunnisti välkkeen skakdien merkkikoodiksi.

Vartija näytti tunnistavan Amazuan joukon ja nosti kiväärinsä. “Sinä olet se Labion palkkasoturi?” skakdi hihkaisi noustessaan pensaikosta.

“Kyllä”, Amazua vastasi jämerästi. Osa matoraneista oli säpsähtänyt näkyvämmin kuin kehtasi myöntää. “Pyytäisin että opastaisit meidät leiriinne.”

“Menkää vaan suoraan tästä tuohon suuntaan”, skakdi huitoi kiväärillä taakseen tiheän kasvillisuuden suuntaan. “Ja mielellään suoraan. Muista suunnista leiriä ympäröi irnakkinhampaat ja syyhykaasumiinat. Ilmoitan että olette tulossa.” Yövartija katosi sivummalle näpertelemään jollakin piippailevalla laitteella.

Amazua nyökkäsi, vaikka vartija sitä tuskin huomasi. Palkkasoturi alkoi liikkua skakdin viittomaan suuntaan matoranit kintereillään.
“Mikä hemmetti on ‘irnakk’?” Gatta äimisteli hiljaa.
“Kuulostaa joltain politiikolta…” Paku teorioi.

Kolme skakdia istui leirinuotion ääressä nauttien tinakupeistaan jotain alkoholijuoman ja soijamaidon tapaista. Yksi skakdeista piti kädessään nyrkin kokoista kiveä. Hän paukutti sen otsaansa vasten. Kivi mureni pieniin palasiin. Skakdi sai osakseen taputuksia, vaikka taisi juuri menettää muutaman prosentin aivokapasiteetistaan. Pari skakdia torkkui maahan sonnustelluissa makuupusseissa, tukevimmille oksille ripustetuissa riippumadoissa tai teltoissa.

Hereillä olevien skakdien huomio kiinnittyi leirin reunapuskien rahinaan. Amazua astui esiin sankkojen lehtitiheikköjen takaa. Skakdien ilme oli hieman mairea. Jaa, tuossa se nyt on… Eivät olleet ilmeisesti vielä unohtaneet Amazuan edellisessä kokouksessa ilmaisemia mielipiteitä.

Joukko pikkumiehiä astui esiin Amazuan takaa. Pieni Onu-matoran läpsäisi pieniä öttiäisiä pois päältään kuiskutellen itsekseen mitä rikkaimpia inhotusta ilmaisevia adjektiiveja. Kasvillisuuden matoranin vienot avunpyynnöt kuuluivat jostain alhaalta.

Skakdien ilmeet eivät olleet vakuuttuneita.
“Hyvää iltaa”, Akakukasvoinen De-matoran lausui raikkaasti nostaen kohteliaasti silinterin päästään. Hetken epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen alkoi naurunremakka, johon tusina skakdia liittyi.
“Älä välitä”, Paku asetti kätensä Argon olkapäälle. “Ei tällaisten kanssa mikään kapulakieli pelaa.” Po-matoran kääntyi skakdien suuntaan raikastaen kurkkuaan.

“Turvat kiinni, mokomat nahkakäsilaukkujen syysmalliston halpistuotteet!! Tänne ei ole tultu hekottelemaan vaan tekemään töitä!!”
Miltei kaikkien muiden matoranien ilmeet kääntyivät hätääntyneeseen ‘saakelin tollo’- ilmeeseen. Ainoastaan Lyan ja Gatta yhtyivät uhittelevilla naamoillaan Pakun sanoihin. Argo tunsi kiitollisuutta siitä että hänen ystävänsä oli valmis puolustamaan häntä, mutta tunsi että kovanaama oli mennyt hieman liian pitkälle…

Jokaisen vielä hetki sitten hekotelleen skakdin reaktio oli muuttunut täysin. Osan ilme oli hölmistynyt, osan taas ilmaisi halua liiskata ruskea uhitteleva köntti, osan ilme taas vaihtui ensimmäisestä jälkimmäiseen. Nuotion ääressä konkkaronkkaa lähimpänä istunut skakdi irvisti raivokkaasti nousten ylös.

Amazua vilkaisi jämeränä seisovaa Po-matorania. Hän oli yllättynyt että tämä oli onnistunut viettämään niinkin pitkän ajan saattamatta itseään lynkkausuhan alle…

Tilanne kuitenkin hiljeni kuin seinään, kun Metorakkin sinihopea hahmo asteli tyypillisen tunteeton ilme kasvoillaan ulos suurimmasta teltasta. Koko leiri tuntui hiljenevän välittömästi.

Amazua ja matoranit käänsivät päänsä skakdialipäällikön suuntaan. Tämän hopeisen likainen haarniska hehkui nuotion ja valokivien valossa. Haarniska oli täynnä teräviä muotoja ja tappavia teriä. Osaan panssareita oli näytetty sujauttaneen piiloon lukuisia pieniä teriä ja puukkoja. Koko skakdin olemus tuntui huutavan kuolemaa puukkomaista leukaa myöten.

Melkoinen elvistelijä skeptinen Paku mietti itsekseen.

Pian sinihopea skakdi seisoi aivan palkkasoturin ja matoranien edessä. Palkkasoturit tuijottivat toisiaan silmiin.

“Amazua.” Metorakk totesi.
“Metorakk.” Amazua sanoi.

Skakdin kalkkean aneemiset kasvot ja yönmusta kasvomaski kohtasivat. Matoranit ja osa skakdeista seurasi hieman jännittyneinä johtajiensa välistä jännitettä. Tuntui hetken siltä kuin nämä olisivat käyneet keskenään ammatillisen tuttavallista keskustelua pelkästään katseillaan.

“Tänne päin”, skakdi murahti ja kääntyi takaisin telttaansa kohti viitaten palkkasoturia mukaansa. “Jätä matoranisi johonkin, et tarvitse niitä nyt.”

Skakdi kääntyi takaisin telttaansa päin.
“Odottakaa tässä”, Amazua viittoi piraattipoppoota pysymään paikoillaan. Tummanpuhuva palkkasoturi seurasi sinistä skakdia tämän telttaan.
Matoranjoukkio asettui aloilleen skakdien yhä huvittuneiden katseiden alla.

“Ilmoitimme kenraalille heti kun saimme tiedon tulostanne.”
“Hyvä. Kaikki etenee siis suunnitellusti.”
Skakdipäällikkö ja palkkasoturi olivat istuuntuneet teltan sisätilan keskelle asetetun pöydän ääreen. Pöytä oli täynnä viilto- ja pistojälkiä. Skakdilla oli selkeästi ollut tylsää. Metorakk oli asettanut pöydälle käärityn kartan ja kaksi pientä kenttäradion tapaista aparaattia.

“Sanoit, että kuulemma kaksi riittää.”
“Kyllä”, Amazua totesi. Hän poimi härpäkkeet pöydältä.
“Viritimme yhteydenpitolaitteet valmiiksi telttaasi. Oletan että selitit lemmikeillesi mahdollisimman tarkasti että mistä tässä on oikein kysymys”, skakdi murjaisi skeptisenä.
“Tein heille selväksi kaiken mitä heidän tarvitsee tietää” Amazua vakuutti.
Sinihopean skakdin suupieli kääntyi hieman kyseenalaistavaan virneeseen. “Et siis tainnut mainita siitä miten heidän työnsä on käytännössä saattaa koko linnakkeen porukka teuraaksi?”

“Kehoitan hillitsemään verenhimoasi. Tiedustelu ja sabotaasi ovat kuitenkin pääasialliset prioriteettimme.”
Palkkasoturin sanat saivat Metorakkin nostamaan silmäkulmaansa. Hän ei ollut missään vaiheessa ollut erityisen vaikuttunut tämän uuden palkkasoturitulokkaan moraalikäsityksestä.

“En tiedä miten teet sen, Kenraali Gaggulabio on kummallisen luottavainen sinun ja niiden lilliputtien suhteen. Kai tajuat, että jos tämä operaatio epäonnistuu, lemmikkiesi ja ennen kaikkea sinun maineesi sekä hyvällä lykyllä pääsi saattavat olla vaakalaudalla.”
Palkkasoturi naputteli pöytää pari kertaa. “Tällaisina aikoina kannattaa käyttää pienimmätkin oljenkorret”, Amazua selitti rauhalliseen sävyynsä.
“Arvoisa kenraalimme onneksi tajuaa sen. Ja sitä paitsi, mitä voisimme hävitä? Pieni joukko matoraneja tuskin on teille mitenkään suuri menetys.”

“Entäpä sinulle?” Metorakkin hammasrivi paljastui enemmän skakdin vienosti virnistävän suun takaa. Amazua tarkasteli skakdin kasvoja ennen vastaamistaan. Gaggulabion oikea käsi halusi selvästi lähinnä kiusata häntä. Tämä ei kuitenkaan tuntunut edes yrittävän piilottaa sitä. Amazua olisi voinut hyvinkin yrittää kiertää kysymyksen turhana, mutta skakdille vastaaminen ei toisaalta tuntunut tuottavan palkkasoturille tippaakaan päänvaivaa.

“Menetin jo osan heistä aiemmalla viidakkosaarikiertueella maanalaisessa taistelussa jättimatoa vastaan. En ole liiemmin kuluttanut arvokasta aikaani heidän peräänsä suremiseen. Olen työskennellyt pitkällä urallani jos jonkinlaisten tyyppien kanssa, mutta juuri kukaan heistä ei ole selviytynyt palvelemaan rinnallani kovin pitkälle. Minulle annettu työ tulee aina etusijalla. Vaikka hyvien palkintojen hylkääminen onkin sinänsä sääli, painolasteja en aio pitää mukanani”, palkkasoturi laskelmoi.

Skakdi kohautti olkiaan murahtaen hiljaa.
“Nyt”, Amazua nousi tuoliltaan, “suonet anteeksi.”
Palkkasoturi käveli ulos teltasta. Leirin tunnelma ei ilmeisesti ollut keventynyt. Po-matoranin Kakamalta paistoi edelleen ylimielinen mutruisuus ja nuotiolla istuvat skakdit murahtelivat tämän suuntaan hampaat irvessä. Oli suoranainen ihme ettei veri ollut vielä lentänyt. Amazua käveli skakdien ohi näiden tuijottaessa häntä epämieltyisin kasvoin.

Matoranit havahtuivat huomattuaan kapteeninsa.
“Tulkaa tänne”, Amazua viittoi sivummalle.
Paku tuuppasi torkahtaneen Gattan hereille. Onu-matoran houraili hiljaa hetken luullen olevansa joutumassa mutanttiskootterin vatsaan ennen säpsähtämistään todellisuuteen.

Palkkasoturi asetti kartan tasaiselle ruohikkomaastolle.
“Me olemme tässä”, Amazua osoitti kohtaa joka oli kartan mittakaavassa parinkymmenen sentin päässä Bio-Klaanista.
“Pääsette perille kun kuljette tästä suoraan itään. Mikäli pidätte yllä äskeistä tahtia, saavutte luultavammin perille aamunkoitteessa.” Palkkasoturin katse nousi kartasta ja kierteli kartan ympärille kerääntyneisiin matoraneihin. “Kai muistatte tehtävänne?”
Pakarikasvoinen Kiro avasi suunsa.
“Me mennään sisään, sabotoimme paskaa, rikomme paskaa, keräämme paskaa ja tiedustelemme paskaa.”

No kai sen noin voisi tulkita Amazua mietiskeli tyytyen nyökkäämään ja jatkoi.
“Kun olette saapuneet linnakkeen lähelle, otatte yhteyttä jotta voimme raportoida kenraalille että tehtävä on pistetty täytäntöön.

“Millä sitten pidämme yhteyttä?” Argo tiedusteli.
Amazua laski kartan päälle kaksi pientä radiomaista laatikkoa. “Näillä.” Kiro poimi toisen koukkuunsa tarkastellakseen sitä paremmin.
“Kun olette sisällä linnakkeessa, olkaa varovaisia. Ottakaa yhteyttä tasaisin väliajoin kun vain mahdollista. Minä toimin yhteyshenkilönänne täällä päässä.

Ga-matoran Nany oli hieman epäluuloinen. “Miten voisimme saada kaksi vanhaa sotaradiovempelettä vilautettua niiden silmien ohi? Kai heillä jonkinlaiset ratsiat siellä on.”
“Pah”, Kiro tuhahti, “museotavaraa nämä tällaiset. Helppo purkaa osiksi ja kasata uudestaan. Eivätköhän nuuskijoiden nenän edestä mene vaatimattomana romumetallina.”

“Hyvä”, Amazua totesi, “laitteet on säädetty taajuudeltaan yhteensopiviksi täkäläisten laitteiden kanssa, joten teidän pitäisi joka tapauksessa saada säädettyä laitteenne helposti. Kumpikin radiolähetin toimii myös yhteydessä toisiinsa, joten voitte vaivattomasti kommunikoida myös keskenänne.”

Kiro pakkasi taskuradiot mukaan laukkuunsa. Sekä palkkasoturi että kukin matoraneista nousi seisomaan. Amazua kääri kartan ojentaen sen Tokkalle.
“Minun tuskin tarvitsee muistuttaa teitä, että tämä tehtävä on hyvin tärkeä. Minkäänlaisia pelleilyjä tai mitään mikä saattaisi vaarantaa koko tehtävän ei siis sallita. Onko selvä?” Amazuan äänensävy oli jämerä.

Matoranit nyökkäilivät. Amazua vilkaisi vielä kerran äänen matoranin naamaa, joka oli yhtä vakuuttavainen kuin aina.
“Onko kysyttävää?” Palkkasoturi tiedusteli.

“Olisiko teillä täällä vessaa?” Gatta tiedusteli. “Metsässä on moskiitoja…”
“Ei” Amazua vatsasi kieltäytyen antamasta Onu-matoranin kysymykselle sen enempää huomiota.

“Mitä tässä sitten enää töpeksitään?” Paku ärjyi. “Kamat kantoon!”

Po-matoran nosti reppunsa maasta lähtien kulkemaan tomerasti tömistellen pois päin. “Ja mars!”
“Väärä suunta”, Tokka tokaisi Pakun käveltyä parin metrin päähän.

Seitsemän jalkaparia tepasteli metsässä. Pitkin ruohikkoja ja sammalia.

Läpi purojen ja kaatuneiden puunrunkojen. Yli ojien ja mäkien.

Kasvillisuuden matoran Tokka kulki joukon edellä karttaa lyhdyn valossa tarkkaillen. Paku kulki porukan toisena hieman harmissaan siitä ettei saanut johtaa, mutta kakkospaikka oli aina toisiksi paras vaihtoehto. Lyan oli siirtynyt takaisin puiden siimekseen sekä leikkimään että tähystelemään. Nany oli poiminut maasta paksun oksan jota oli alkanut aikansa kuluksi veistelemään. Argo liikkui rauhallisesti joukon perällä varmistaakseen ettei kukaan vain jäisi jälkeen.

Sankka metsä vaihtui harvaampaan, pystysuorista puista koostuvaan avoimenpaan maastoon. Tällainen ilmeetön metsä ei erityisemmin ollut Lyanin mieleen. Joukkio oli jo kohta puolimatkassa. Ympärillä oli jo valoisampaa eikä lyhtyä enää tarvittu.

Rauhallinen hiljaisuus rikkoontui jälleen. Kukin matoraneista jähmettyi hetkeksi kuulostelemaan outoa kaukaisuudesta kuuluvaa ääntä.

Moottorin ääntä. Sekä jotain muuta. Jotain mitä olisi ehkä voinut kutsua musiikiksi, mutta Argo ei ollut vakuuttunut. Mitäs ihmeen äkämökää…?

Äänen lähde oli jo erotettavissa. Epämääräinen tumma möhkelö erottui jostain kaukaa. ja se lähestyi. Aika kovaa. Ennen kuin kukaan matoraneista ehti energiakoiraa sanoa, epämääräinen kulkupeli suhahti joukkion ohi stereopaukkeen noustessa hetkeksi korvapahoinpitelyn rajoihin. Pienessä hetkessä ajopeli oli kadonnut ehkä yhtä nopeasti kun oli ilmaantunutkin.

Kukaan piraateista ei tuntunut osaavan ilmaista mitä olivat juuri nähneet. Ohjaamossa tuntui erottavan nopealla vilauksella pienen matoranmaisen olennon. Sekä tämän ilmeisen lemmikkikissarahin. Joka ajoi…

“…mitä helvettiä?” Kiro totesi.