Mustan Käden tukikohta
Arkistot
Metru Nui

Umbra käveli yksin pimeydessä. Hän oli käyttänyt liian paljon valoenergiaa tuhotakseen oudot hopeiset luurangot. Valon toa oli taas siinä pisteessä että valo ja varjo olivat yhtä suuressa osassa hänen sisällään. Hän voisi nyt ehkä kontrolloida varjoja, jos haluaisi, mutta ne voisivat myös syöstä hänet pimeyteen.

Koko tämä retki tuntui vain tuovan hänen menneisyyttään pintaan. Retket Matoron kanssa, Nurukanin ja Delevan tapaaminen ja heistä eroaminen sekä koko Metru Nuin kaupunki. Kaikki tuntui viittaavan menneisiin asioihin.

Ilmeisesti mitään ei voinut jättää lopullisesti taakseen, Umbra pohti. Hän oli halunnut unohtaa sodan, mutta se tuli jatkuvasti takaisin. Ehkä hänen pitäisi lopulta kohdata menneisyytensä. Ehkä hänen pitäisi räjäyttää menneisyytensä valtavalla valoräjähdyksellä ja kiitää rakettisaappailla kohti uutta tulevaisuutta.

Pimeys tuntui olevan kaikkialla. Se oli vahva ja täynnä alkukantaista voimaa, voimaa ajalta ennen tähtiä ja kaikkeutta. Voimaa ennen suuria olentoja tai tähtiä. Pimeys oli aina läsnä, jokaisessa olevaisessa. Ja nyt se oli vahvempi kuin koskaan, koska valo oli niin oleellinen osa Umbran identiteettiä. Hän kuului av-matoranien heimoon ja oli valon toa. Mutta mitä on valon toa ilman valo voimiaan? Tyhjä kuori, kaiketi.

Pystyisikö hän hallitsemaan vähäisellä elementtikapasiteetiltaan varjoa? Voisiko se nielaista hänet syleilyynsä kuin hopeinen metalli hänen kaksosensa unessa? Antaisiko varjojen hallinta hänelle voimaa pelastaa Matoro? Voisiko varjojen hallinta syöstä hänen pahojen ajatustensa manifestaation nousemiseen hallitsevaksi persoonaksi?

Valon toan jatkaessa matkaansa pitkin loputonta käytävää hän tunsi itsensä matkaavan myös oman mielensä perukoilla. Heikko valo, kuin heikkojen salamaötököiden valo, oli hänen matkassaan läpi pimeyden ja yritti valaista hänen tietään. Sähköt olivat menneet poikki todella suurelta alueelta, ja se kyllä tuntui Umbran voimatasoissakin.

Umbra ei tiennyt kysymyksiinsä vastauksia, mutta jatkoi silti pitkää matkaansa Käden tukikohdassa. Oli outoa olla taas yksin, etsimässä ystävää hädässä ja selvittämässä mysteeriä. Jotenkin ne hopeiset luurangot ja aivot lasipurkissa liittyivät siihen kokeeseen, josta Umbra oli nähnyt suttuisia videoita.

Koko tämä paikka kylmäsi Umbran sielua. Jokin paikassa tuntui niin väärältä ja kuolleelta. Syynä saattoi olla paikan kolkkous ja se että torni oli hylätty vuosikymmeniä sitten. Tai hopeiset soturit.

Aivan kuin hän olisi kutsunut ne telepaattisesti pelkästään ajattelemalla niitä, Umbra tunsi jonkin lähestyvän. Se saattoi johtua hänen pimeän herkistämistä aisteistaan tai oudosta psyykkisestä läsnäolosta, jonka raunioiden asukit heittivät elävien tajuntaan, mutta hän tunsi sen varmasti. Toa vetäytyi välittömästi käytävän seinää vasten – hänestä ei olisi taistelemaan tässä kunnossa. Hän kävi nopeasti katseellaan läpi ympäristönsä. Ei mitään, vain varjot. Hän yritti sulautua niihin, tulla osaksi niitä.

Hämärässä hän näki metalliluurankojen lähestyvän. Yksi niistä, hieman muita pidempi, kantoi kuitenkin ikivanhaa kanohia – siinä oli lukuisia kulmia ja ulokkeita, ja paikoitellen siinä oli vielä jäänteitä kultaisesta väristä.

Varjot eivät kätkeneet Umbraa; eivät ainakaan hänen mieltään. Kun hän jäi olentojen mielensisäisen pelin vangiksi, hän ei tiennyt oliko kyseessä muisto edellisestä iskusta vai todellisuus; hyökkääjien työskentely tuntui kuin kellokoneistolta tarkkuudeltaan. Kanohikasvoinen ranko seisoi Umbran edessä hievahtamatta. Valon toa näki tämän silmien hohtavan kirkkaasti kanohin aukoista, aivan kuin se olisi ollut hämmästynyt siitä, mitä Umbran päästä löysi.

Se vetäytyi yllättäen kauemmas Umbrasta. Muut olennot tämän ympärillä jähmettyivät; eripura ja hämmennys valtasi ne.

”Kuka…” Umbra aloitti, katsellen pitkän rangan kanohinraatoa.

Siniset silmät hänen ympärillään sammuivat, kun niiden kantajat kaatuivat- vain kanohikasvoinen olento jäi pystyyn.

”Umbra”, se tapaili ääntänsä, jota se ei ollut käyttänyt vuosiin. ”Umbra”, se sanoi voimakkaammin.

Umbra oli yksinkertaisesti sanaton.

”Mitä sinä täällä – siitä on niin kauan. Se peikko tappoi minut -”

”Tunnenko minä sinut?” Umbra kysyi epävarmasti.

”Sota – sinä selvisit?”

”K-kyllä”, Umbra vastasi hämmentyneenä.

Hopeinen olento näytti prosessoivan tuhansien vuosien ajatuksia lyhyessä hetkessä. Oli kuin jokin pato olisi avattu tämän pään sisällä. Mustan Käden skalpellien jäljet näkyivät edelleen hänen metallisessa kallossaan.

Umbra yhdisteli ajatuksia päässään – hän löysi vain yhden mahdollisen vastauksen:

”… Lheko? Sinäkö se olet?”

Nimen mainitseminen oli kuin kauan kaivattu lääke entisen valon toan mielelle. Ennen Lhekon nimeä käyttänyt toa nyökkäsi. Umbra yritti palauttaa mieleensä viimeiset hetkensä Lhekon kanssa – hänen opettajansa oli joutunut metsästäjiä palvelleen steltinpeikon surmaamaksi, ja hän oli kaatunut rintakehä murtuneena surmaamiensa metsästäjien pinoon. Umbra muisti tältä saamansa Toa-kiven ja tämän antaman koulutuksen. Valon toina heillä oli aina ollut erityinen yhteisymmärrys.

Umbra tarkasteli nyt laihaa rauniota aivan eri tavalla – entinen valon toa oli vain elävä varjo, kylmä kone johon oli vangittu kidutettu mieli. Voimaton, synkkä viha Mustaa Kättä kohtaan kihisi Umbran sisimmässä. Lhekon naamionriekaleiden läpi hehkuivat nyt himmeämpinä siniset silmät, jotka eivät näyttäneet eläviltä – niissä ei ollut lämpöä, ei uteliaisuutta eikä tarkkaavaisuutta, ei mitään mikä olisi paljastanut jotakin niiden takana olevan sielusta.

Lheko oli vain raunio, jonka ei oltu annettu kuolla.

”Anna anteeksi”, kylmä, väsynyt ääni kuiskasi. ”Anna anteeksi, Umbra.”