Kilpajuoksu korkeuksissa
Mt. Ämkoosta länteen
Jättimäinen laite lipui hiljaa soiden yli tupruttaen savupiipuistaan pikimustaa palaneen hiilen jäännöstä. Tuo laite oli Tulikärpänen, Nazorak-imperiumin ilmavoimien suurin alus. Sen A-kirjaimen mallisen rakenteen muodostivat kolme jo itsessään suurta ilmalaivaa, jotka oli kytketty toisiinsa rakentein ja panssarein.
Kärjimmäisen kaasupallon alla oli komentosilta. Tuon komentosillan katolla seisoi ilmavoimien komentaja, 003, punainen kaulaliina tuulessa liehuen, lentäjänlasit silmillä. Komentosillan yläpuolella oli avoin kattotasanne, jolta tämä tähysti alla levittäytyviä mantuja. Tuuli oli kova, mutta ei niin kova, että se olisi tehnyt liikkumisen mahdottomaksi.
Alus oli palaamassa pääsaaresta lounaaseen sijainneelta saarelta, jonka Allianssi oli onnistuneesti miehittänyt. Kenraali 001 oli valtausoperaation jälkeen kutsunut Tulikärpäsen takaisin suurempien maamassojen ylle.
Horisontissa näkyi liikettä, tumma hahmo pilvien lomassa. 003 kaivoi esiin kiikarit. Taivaalla oli joku muukin.
Se oli Bio-Klaanin väreissä purjehtiva ilma-alus. Jättipotti. Suuntansa perusteella tulossa Nui-Korosta. Tuo kyläpahanen oli Allianssin valtaustoimien seuraava kohde, joten alus oli varmasti täynnä pakolaisia. Tuntia aiemmin kuuluneesta suunnattomasta ukkosenjylystä päätellen vesitse pakoon yrittäneet olivat nyt jo joen pohjassa.
003 myhäili itsekseen ja palasi sisätiloihin. Hän antoi muutaman käskyn kapteeni 123:lle, ja asettui istumaan komentosillan keskelle asennuttamaansa tuoliin.
Tulikärpäsen pohjasta vapautui parvellinen rakettireppuhävittäjiä ja arviolta noin kymmenen kertaa 003:n sormien ja varpaiden verran ohjuksia pelmahti taivaalle.
Tämä päivä alkoi hänen osaltaan ilotulituksella.
Toranga, komentosilta
Nyt oli tosi kysessää. Laivaston onu-matoralaista haaraa edustava Mahballa ei ollut koskaan aiemmin ollut tälläistä vastuuta, tälläistä voimaa. Näin suurta miehistöä komennettavana, näin suurta alusta liikutettavana, näin isoa ruoria pyöritettävänä. Keetongu oli evakkojen luona, sillä tehtävä oli vaarallinen ja keltaisen jätin voimista saattoi olla hyötyä muuallakin kuin komentosillalla. Mahba kyllä sai ohjattua alusta kuin vanha tekijä, sillä miehistö osasi asiansa, roottorit pyörivät ja hän oli ollut miehistössä monilla kauppamatkoilla. Mutta messinkiskoristeisen ruorin vääntämisessä oli silti jotain mieltä hiveltävää.
Suuria nautinnon hetkiä matoralainen ei kuitenkaan kokenut. Tämä ei ollut tuhkakarhujen huviretki. Oli selvää, etteivät torakat noin vain päästäisi ilma-alusta nelien käsiensä kynsistään. Jokiharhautus oli onnistunut, mutta jos Toranga ei pääsisi takaisin Klaaniin, olisi häviön vaikutus musertava.
Parvi lähestyi. Taisteluun kääntyminen ei tulisi kysymykseenkään. Vaikka Torangan cordak-tykit olivatkin tuhovoimaisia ja miehitettyinä, oli niitä aivan liian vähän imperiumin ilmaylpeyttä vastaan. Ilmassa ujelsi ohjuksia. Ne rämähtäsivät aluksen kylkeen liian pian. Mahba avasi pari lukuisista puheputkista ja käski ampumakansilla olevien laivastolaisten ja värvättyjen Nui-Korolaisten sulkemaan ampuma-aukot ja suojatumaan. Samalla hän väänteli radion namiskoja ja otti yhteyden Tehmutiin Telakalle. Olisi ollut turha olla enää tässä vaiheessa yhteydessä suoraan Klaanin johtoon. Mahba luotti enemmän vanhan Laivaston kakkospomon tietoihin ilma-aluksista.
”Ne tulevat”, hän sanoi radioon ja yritti pysyä rauhallisena, ”yli sata ohjusta ja parvellinen ilmeisesti lentorepuilla varustettuja torakoita.”
”Älä yritä väisää ohjuksia, se on turhaa noin suurella aluksella”, Tehmutin huolestunut ääni vastasi Klaanista, ”Onko siellä hävittäjiä?”
”Ei, pelkästään lentotorakoita, mutta niillä on varmasti yhtä paljon tuhovoimaa kuin hävittäjillä ja niitä on palj-”, Mahba aloitti, mutta joutui keskeyttämään, kun alus tärähti voimakkaasti. Ensimmäinen ohjusaalto iski aluksen kylkeen, mutta tervattu puu ja messinki kesti. Puolet komentosillan ikkunoista rämähti rikki ja tuuli ujelsi sisään. Onneksi ruumat ja konehuoneet olivat syvemmällä koneen syövereissä.
”Paljon, piti sanomani, ja alamme pikku hiljaa jo hajota”, Mahba jatkoi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Kaikki peliin, pojat!” hän huusi konehuoneisiin vieviin puheputkiin, vaikka olikin varma, että alakansilla oltiin yhtä tietoisia tukalasta tilanteesta kuin täälläkin. Mutta hetki ensimmäisen ohjuskuuron jälkeen antaisi tykistölle aikaa yrittää hoitaa pois osan rakettirepputorakoista. Mahba antoi tulituskäskyn, tykkiaukot avattiin ja Cordakit alkoivat huutaa sarjatultaan kohti parvea. Välillä joku torakka räjähti ilmaan tulipallona, mutta yleensä ne väistelivät vanhojen tuliluikkujen panoksia varsin tehokkaasti.
Tämä ei ollut mikään taistelu. Tämä oli kilpajuoksu. Mahba vilkaisi Klaanin saaren karttaa ohjauspöydällä. Kilometri kilometrin jälkeen jäi taakse, mutta edessä oli vielä monta monituista. Toinen ohjuskuuro iski, loputkin ikkunat rämähtivät rikki, yksi Torangan tykkiloosseista leimahti liekkihin. Rakettirepputorakoita pyöri alusraakin ympärillä kuin kuolonpeippoja hautuumaalla. Niillä oli selvä tavoite ja ne olivat tehokkaampia kuin hävittäjät: Yksi kerrallaan ne pääsivät tulikuuron läpi, kiinnittivät räjähdepanoksen moottorien ulkoisiin osiin ja lensivät takaisin kotialukselleen. Vaikka yhden sai liiskattua, kaksi tuli tilalle. Vinhasti pyörivien potkurien lähelle ne eivät päässeet, sillä etupuolella imu olisi vetänyt ne roottoriin ja takapuolella lennättänyt kauas pois. Mutta höyryputket ja lauhdevesijärjestelmät olivat näin tarkoille aseille haavoittuvaisia. Ei auttanut. Rikkoutuneista ikkunoista puhaltava tuuli pyyhki hien otsalta. Mittarissa matka Klaaniin pieneni numero numerolta. Kumpa se vain olisi pienentynyt nopeammin.
Bio-Klaani, Telakka
Kokoushuoneessa oli vakava tunnelma. Sen tunsi jo ilmanpaineesta. Yleensä niin velikultamainen telakan ilmapiiri oli nyt kaukana poissa. Tehmutin otsa oli kurtussa enemmän kuin yleensä. Höyrypuhelin oli kaiuttimella, jotta myös huoneessa olevat ilmasankarit Ämtur, Ontor ja Ternok sekä muutama muu laivaston konkari kuulivat Torangan tilanteesta.
”Pysy vahvana, Mata Nui lentää kanssasi”, Tehmut sanoi puhelimeen. Kaiuttimesta kuului tuulen ulvonta jaa räjähdyksiä.
”Menetin alanostopotkurit”, Mahba vastasi. Matoranin ääni oli jo täysin sävytön. Edes kauhua ei kuulunut.
”Oletko menettänyt korkeutta?” Tehmut kysyi. Silmät olivat vakavat, mutta tarkat. Näytöllä näkyi aluksen sijainti kentällä. Kukaan ei edes viitsinyt valittaa elektroniikasta.
”Päänostopotkuri pitää meidät yhä ylhäällä, mutta nostomanööverit eivät toimi”, kuului vastaus. Jos aluksen katolla oleva propeli menetettäisiin, alus olisi Lehu-metsässä nopeammin kuin Hikaki Kofo-Jagan kimpussa. Kaikki huoneessa olevat tiesivät sen. Kukaan ei kuitenkaan viitsinyt sanoa, että Torangan turvallinen kotiinpaluu muuttui hetki hetkeltä enemmän turhan toivoksi.
Tehmut ymmärsi. Hän oli pitkän elämänsä aikana nähnyt vastaavia tilanteita, joskaan ei koskaan näin vakavaa. Kerran suuri kalastusalus oli jäänyt myrskyyn. Muu miehistö oli lähtenyt pelastusveneillä siinä vaiheessa kun pohja oli muistuttanut rusinaa, Tehmut viimeisten joukossa. Kapteeni oli jäänyt. Häntä oli pyydetty tulemaan mukaan, sillä kaikki olivat pitäneet vanhasta merikarhusta. Mutta kapteeni oli tiennyt kohtalonsa ja täytti velvollisuutensa. Mutta tällä kertaa aluksen jättäminen ei ollut vaihtoehto. Parvi ei ollut myrsky. Parvella oli mieli.
Myös Ternok ja Ontor yrittivät ymmärtää. He olivat nähneet paljon tuhoa – Zakazilla, Nynrahilla, atheonistien saarella Arkkienkelin varjossa. Pitkät matkat sukunsa menettäneet kykloopin, hämärähistoriallisen skakdikomentajan ja hullun Makutan kanssa olivat opettaneet heille jotain elämästä, ja nyt he olivat vain hengessä mukana. Molemmat tunsivat Mahban ja tiesivät, ettei turhien rukousten kertominen olisi hänen mieleensä. Toranga oli vielä ilmassa ja sen kapteenilla oli vielä tekemistä.
Ämtur ei ymmärtänyt. Asiat eivät menneet näin. Omat alukset eivät pudonneet taivaista. Akakukasvoisen Matoranin kädet hikosivat ja tärisivät. Asiat eivät menneet näin. Hän nousi seisomaan, kuiskasi ”Ei”, ja juoksi pois kokoushuoneesta.
Toranga, komentosilta
Päivä oli loppupeleissä aika kaunis. Horisontissa oli muutama valkoinen kumpupilvi, mutta kaksoisauringot paistoivat kirkkaasti ja hohtivat kilpaa ilmalaivan palavien siipien kanssa. Tälläisinä päivinä herättiin kirkkaaseen auringonousuun, morjenstettiin lehtiä haravoivaa naapuria ja ostettiin kurpitsa torilta, jota sitten syötiin varjossa veistellä sormet tahmeina.
Mahba ei ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota tapaan, jolla lauhdevesiputket menivät sivumoottoreihin. Noiden mutkien takana oli taiteilija, niiden tekijällä oli ollut mielessä muutakin kuin tekninen sujuvuus. Kiinikkeet näyttivät kauniilta kun liekit nuolivat niitä ja saivat ne hehkumaan punaisina. Vasemmalla puolella rakettirepputorakat tekivät täydellisen kaarron, mutta cordak-räjähdys tuhosi niistä kaksi. Hyvin ammuttu. Alus ja tulevaisuus olivat hyvissä käsissä.
Mahba kyllä tiesi tilanteen. Strategisesti hänen aivonsa olivat vielä teräkunnossa, mutta tunnepuolensa hän oli päästänyt vapaaksi. Välillä hän jakeli vakaalla äänellä käskyjä puheputkiin, välillä raportoi Tehmutille, välillä tutkaili ruorin reliefejä. Se oli otettu vanhasta merilaivasta. Varmasti ikivanha.
Uusi ohjuskuuro osui, alus menetti korkeutta ja suistui suunnasta, mutta ohjausliikkeellä Mahba palautti kurssin. Tulikärpänen kierteli Torangaa, se oli Cordak-kantaman ulkopuolella, eikä aluksen ampuminen olisi mitään auttanutkaan. Mahba ei tuntenut vihaa torakoita kohtaan. Hän vain teki kaikkensa, että ne kiusaisivat hänen ystäviään tulevaisuudessa vähemmän.
Hän huomasi voivansa katsoa suoraan aurinkoon. Ennen se ei ollut mahdollista. Pieni maan kansalainen oli hetki hetkeltä lähempänä Mata Nuita, aluksen tilanteen huononemisesta huolimatta yhä korkeammalla. Mikähän aurinko mahtoi olla? Tiesikö Mata Nui, saiksiko hänkin tietää? Se oli kirkas ja pyöreä, keltainen mutta kuitenkin valkoinen. Siinä oli piste. Piste suureni, piste sai siivet. Piste alkoi pyörimään vimmatusti, sen kyljet alkoivat laulaa tuomion sinfoniaansa ja neljä rakettirepputorakkaa hajosi kappaleiksi. Mahba erotti Ämturin hymyilevän leveästi ja näyttävän peukaloa Ilmaraptorin ikkunasta.
”Lähetitte apujoukkoja. Iloinen yllätys”, Mahba totesi Telakan radioyhteyteen.
”Mutta.. Minä en lähettänyt apujoukkoja”, Tehmut sanoi. Olisi mahdotonta lähettää mitään raskasta Torangan avuksi. Tahtorakin tai Hydraulisen Vapauden valmisteluun menisi tunteja, ja niiden lähettäminen Tulikärpästä vastaan voisi johtaa muidenkin suurten alusten menettämiseen. Tehmut ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei ollut mikään sotilasjohtaja. Häntä ei ollut valmennettu kertomaan kentällä olevalle saarretulle sotilaalle, että apua ei heru.
”Niin. Minä tiedän, että teidän ei kannata. Mutta Ilmaraptori kuitenkin on täällä. Menetin molemmat sivupotkurit”, Mahba totesi vakaammin kuin koskaan radioon. Tehmut näpytteli höyrypuhelimen toista luuria, otti yhteyden Ilmaraptoriin. Yhteyskoodi oli pikavalinnoissa.
”Ämtur, tule pois sieltä! Et olisi saanut lähteä ilman lupaa! Et voi auttaa, ne tiputtavat sinutkin!” Tehmut huusi luuriin. Enää ei tarvinnut aristella totuuden kanssa, Torangan kohtalo oli sinetöity. Mutta Ilmaraptori oli saatava takaisin. Pienen aluksen merkitys Klaanin puolustuksen kannalta oli tietenkin häviävän pieni verrattuna Torangaan ja Nui-Koron operaatioon, mutta Ämtur oli oikeassa tilanteessa Klaanin paras lentäjä ja Ilmaraptorin merkitys uuden höyrysukupolven edustajana ja Klaanin nopeimpana kuljetusaluksena oli kuitenkin sotamoraalin kannalta huomattava. Ilmaraptori pääsisi myös helposti pois Tulikärpäsen tulikuuron alta, kunhan sen pilotti vain tajuaisi tehdä sen mikä oli kannattavaa.
Torangan nopeus tippui sivupropellien hajoamisen seurauksena. Cordak-panokset alkoivat loppua. Rakettirepputorakat keskittyivät nyt nostopotkuriin, johon myös ohjukset oli suunnattu.
Ilmaraptori ujelsi Torangan alle ja irrotti pari sen kylkeen kiinnittynyttä rakettireppunazorakia. Toranga menetti korkeutta nytkähtäen parikymmentä metriä alaspäin, mutta Ämtur sai väistetettyä. Hän ei uskonut näkemäänsä, omat alukset eivät tippuneet kun niiden alta kaarsi, se oli vihollisten tehtävä. Matoran keskittyi ampumaan. Etucordakit olivat ohjaajan hallussa, kun taas raskaampia sivutykkejä käyttivät ampujat, Ta-Matoran Paltak ja Le-Matoran Bardu, jotka Ämtur oli napannut mukaansa Telakan käytäviltä. Po-Matoran Gord oli tulihuoneessa lappaamassa hiiliä pesään. He kaikki olivat innoissaan salaisesta sotatehtävästä ykköspilotin kanssa ilmaraptorilla, mutta nyt ampujat olivat lopettaneet tykkien käyttämisen. He olivat kuulleet Tehmutin radioviestin eivätkä olleet tyhmiä.
”Pojat pojat, niitä tykkejä nyt, ei jätetä vanhaa kunnon Torangaa pulaan! Pojat! Mikä viivyttää?”
”Sori, Ämtur, mutta tämä taitaa olla kaikkien parhaaksi”, kuului ääni hänen takaansa. Onu-Matoran ei ehtinyt kääntää päätänsä, kun ohjaustuoli kaadettiin selälleen ja Paltak nappasi Ämturin niskalukkoon. ”Petturit!” rääkäisi pilotti, kun Gord irrotti varovasti tämän naamion ja Bardu hyppäsi ohjaimiin, sukelsi alas aivan puunlatvojen yläpuolelle ja suuntasi moottorit kuumian kohti kotia. Kukaan ei katsonut taakseen, kun Torangan nostopotkuri antoi vihdoin periksi ja alus vajosi kuin hidastettuna Lehu-metsän kätköihin. Sitä saatteli viimeisellä matkallaan tusina Nazorakien pudotusaluksia täynnä aseistettuja valloitusjoukkoja. Nui-Koron paraatia ei tarvinnut sittenkään perua.