Daxian vankilaosasto

Makuta Nuita kuljetettiin läpi vankiosaston. Vangit huutelivat.
”Kyllä, kyllä”, Manu huusi. ”Minäkin rakastan teitä.”
”Minä revin sinut omin käsin palasiksi, jos pääsen täältä, makuta!” joku karjui.
”Voi, kauheaa.”
”Minä murran niskasi ja syötän sinulle jalkasi!” toinen kirkui.
”Voi että, kuinka ikävää.”
”MINÄ JUOTAN SINULLE RIKKIHAPPOA JA TEEN SUOLISTASI SUKKANAUHOJA.”
”Mainstreemiä.”

”Kuulostaa siltä, että olet suosittu”, Manua kuljettava vartija tokaisi ja nauroi julmasti.
”Minulla on ystäviä eri puolilta maailmaa”, makuta sanoi ja virnisti. Vartija löi häntä leikkimielisesti.

”Vietä hauska loppuelämä”, häiritsevän ruma järkälemäinen ritarikuntalainen sanoi ja tuuppasi Makuta Nuin kumoon pienen sellin sisään ja sulki oven. Manu nousi pystyyn ja tutki ympäristöään: sellissä oli kolme betonista järjettömän paksua seinää, ja koko käytävään päin oleva seinä oli kalteristoa. Takaseinässä oli kalteri-ikkuna, josta ei nähnyt ulos lainkaan seinän paksuuden vuoksi. Sellissä oli hutera puusänky, jossa ei ollut kuin yksi ohut koinsyömä patja, ja wc-pytty, johon Manu ei olisi ikipäivänä koskenut vapaasta tahdostaan. Lattia ja katto olivat samaa betonimassaa kuin seinät, ja pimeä selli olikin oikea ruma betonimöhkäle.
”Onko koko hemmetin saari rakennettu betonista”, Manu sanoi ääneen. Kovaan ääneen.

Vastapäisen seinän vastapäisessä sellissä joku vihelteli äänekkäästi. Manun käännyttyä katsomaan epäluuloisena vihellys lakkasi. Vihellyksen lähde oli valtaisa olento, joka istuessaan osui päällään sellin kattoon.
”Terve, Manumies.”
”Tuota, terve, Zimblr.”
”Miten sinä tänne päädyit, niin nokkela kaveri ja kaikkea.”
Äänessä oli katkeruutta.
”No Botar innostui hieman kaveriini kiinnitetyn lähettimen metsästämisessä tai jotain vastaavaa. Tiedäthän sen hullun.”
Jätti nyökkäsi ja irvisti niin, että hampaat näkyivät. Muuta sen piirteistä ei erottanutkaan; se oli mustaa massaa mustassa sellissä. Iso, sen Manu tiesi. Ja hän myös tiesi, miltä tuo olento todella näytti.

”Entä itse?” Manu livautti suupielestään.
”Sinä perkele järjestit minut tänne.”
”Ai niin…”
Jätti nojautui kalteristoon niin, että koko selli tutisi ja sihahti:
”Minä aion tappaa sinut. Tänä yönä.”
”Ahaa. Aiot tulla sellistäsi?”
”Tänä yönä syntyy kapina. Sinua ei päästetä ulos. Moni tahtoo kuolemaasi. Ja minä järjestän sen. Minulla on täällä ystäviä, jotka tahtovat sinut hengiltä.”
”Kaikki tuntuvat tahtovan, eivät liene poikkeuksia.”
”Makuta, sinä kuolet.”
”Muutenkin minut on määrä teloittaa, joten onko sillä väliä?”
”Kuolintavalla on väliä, makuta. Me teemme sinun loppuelämästäsi helvettiä.”
”Kovat on luulot teillä, pojat.”
”Sinulla itsestäsi myös. Minä tiedän, miten makutoja tapetaan. Se ei ole niin vaikeaa kuin luulisi.”
”Ritarikunnan moraalissa on puolensa, ystäväiseni. Milloin sinä kuolet?”
”Eivät ole kertoneet. Eiköhän se kuolema lähene tämän jälkeen ihan kivasti, kaikilla meillä.”
”Voi lähentyäkin. Voi lähentyäkin, Zimblr.”
Manu istahti sängylle ja venytteli hieman raajojaan.
”Jos nyt vaikka pidät turpasi kiinni lopun ajan elämästäni, jooko. Minulla on ajatustöitä”, Manu huikkasi. Zimblr murisi muttei sanonut mitään.

Kaikkeen sitä itsensä sotkeekin, Manu ajatteli. Umbra-parka varmasti tietää olevansa syötti. Ritarikunta tietää nyt Klaanista enemmän, muttei tarpeeksi. Ja nämä raukkaparat ja kapina. Tilanne voi mennä tukalaksi.

”Mitä ajattelet?” Zimblr kysyi kykenemättä hillitsemään itseään. Manu nosti sormen huulilleen ja hyssytteli.

Helryxiä painostaa jokin. Mikä? Tietääkö hän Nimdasta?
Manu ajatteli sitten keskustelua, jonka oli käynyt Ämkoon kanssa ja hymyili.
Ainakin teoriani elävät pidempään, jos minä en.