Setar-Dekin saari
Mantereiden välinen meri
Vuosisatoja sitten

Ei ollut yö, mutta taivas oli pikimusta. Auringot olivat nousemassa ja värjäsivät taivaanrannan punaoranssin kirjoon, mutta koko saaren ranta peittyi valtavan savuverhon alle. Joskus vehreän ja vilkkaan kalastajasataman tilalle oli pystytetty joitakin vuosia sitten joukkio kivisiä linnoituksia, joiden suuret tykit vartioivat koko rantaviivaa valppaina. Itsenäiseksi julistautuneen selakhilaanikylän liput oli hilattu alas ja korvattu Kuuden Kuningaskunnan Liiton tunnuksilla. Järkkymätön kivilinnakkeiden muuri oli vartioinut saarta siitä lähtien mustat liput liehuen merituulessa.

Tänään kaikki liput kuitenkin paloivat. Savu täytti ilmakehän. Laukausten äänet repivät kappaleiksi rannikkoidyllin viimeisetkin jäänteet ja peittivät alleen merituulen ja lokkien äänet.

Tykistön pauhe yritti turhaan pidätellä mereltä vyöryvää voimaa, mutta ei onnistunut siinä. Niitä oli yksinkertaisesti liikaa. Yksi toisensa jälkeen suuret veneet porautuivat rantahiekkaan ja vapauttivat tusinan tummanruskeita hyönteissotilaita. Ruskeiden jaokkeisten jalkojen rantautuessa nousi ilmaan miekkoja, keihäitä ja kiväärejä, kun vihreäsilmäiset hyönteisolennot kajauttivat ilmoille huutonsa.

“NA ZORA!”!

Bunkkereissa ja muureilla aseitansa lataavat sotilaat eivät ymmärtäneet sanoja. He kuitenkin tiesivät, että ne kertoivat kuolemasta.

Torakkasoturit tulivat läpi ikkunoista ja ovista. Metsästäjien vastatulessa Raheja kaatui kuin heinää ja vihreä veri värjäsi rantaviivaa, mutta torakat eivät pysäyttäneet etenemistään. Olentoja ajoi eteenpäin pelottomuus ja viha. Puhtaalla taistelutahdollaan ne repivät tiensä läpi muurien ja soturien. Lääkintämiehiä ei ollut. Vahingoittuneita ei evakuoitu. Jos Nazorak-soturi kaatui, kolme muuta astui tämän päälle ja jatkoi marssiaan.

“NA ZORA!”

Tämä päivä oli ensimmäinen, jolloin saarta vartioivat syväläiset olivat tunteneet pelkoa. Kun jostain mereltä osunut laukaus jätti linnoitusmuurin keskipisteeseen vain savuavan kraaterin, monet sotilaista tajusivat tämän olevan myös viimeinen päivä. Kraateri oli täynnä syväläisten lisäksi myös nazorak-ruumiita, mutta sillä ei ollut väliä. Pettämätön kivimuuri oli avattu, ja torakat näkivät tämän vain tilaisuutena. Päättäväinen hyönteispataljoona marssi myös kuolleiden aseveljiensä yli. “Na Zora”-karjahdukset kaikuivat savun sisältä.

Kivimuurin sirpaleita satoi suurinta rannikkotykkiä operoivan joukkueen päälle. Joukon johtajan, entisen steltiläisen aristokraatin korva-aukoista vuoti purppuraista verta. Verta vuotava upseeri huojui hetken paikallaan ennen kuin rojahti maahan.
“Mitä helvettiä se oli?” ankeriasmainen syväläisaliupseeri karjui katsellessaan tulta, tappuraa ja tuhoa, joka oli jäljellä linnoitusmuurin keskikohdasta. “MISTÄ MATA NUIN NIMEEN SE TULI?”
Punaoranssi tähystäjä-Vortixx tiiraili muurin suojasta kiikareilla horisonttia. Olennon kasvot kalpenivat hetki hetkeltä.

“Tuota, herra kersantti?” tähystäjä sanoi vapisevalla äänellä. “Torakanäpärät… ne… ne…”

“SANO ASIASI”, syväläinen karjui tähystäjän korvaan. Normaalisti ryhmänjohtaja olisi säikähtänyt, mutta ei tänään.

“Niilläkin on linnoitus”, tähystäjä sanoi ja laski kiikarit hitaasti järkyttyneiltä kasvoiltaan. “Tämä vain sattuu olemaan kelluva.”

Syväläinen mykistyi. Hän ojensi eväkkään kouransa vortixx-tähystäjälle, joka ojensi vaitonaisena kiikarit johtajalleen. Kun syväläinen kohdensi kiikarit horisonttiin, näki hän auringon alla lyhyen elämänsä pelottavimman näyn.

Merta halkoi laiva. Se oli isoin laiva, jonka kersantti oli koskaan nähnyt. Sen kutsuminen laivaksi oli oikeastaan asian vähättelyä. Tykkien täyttämä metallinen painajaiskone oli muodoltaan laivamainen vain niiltä osin, jotka eivät muistuttaneet valtavan terästorakan kymmeniä metrejä paksua, jaokkeista kuorta. Aluksen kannella oli liikettä ja kuhinaa, joka näytti näin kaukaa muurahaispesältä. Todellisuudessa kymmenet, sadat ja tuhannet hyönteissotilaat pakkautuivat salamannopeasti kannelta mereen laskettaviin rantautumisaluksiin tai latasivat lisää ammuksia suuriin kanuunoihin, jotka olivat valmiina satamaan lisää tulista kuolemaa rantaviivalle.

Syväläinen laski kiikarinsa hitaasti. Se pudisti päätään.

“Mitä… mitä ne ovat? Miksi ne tulevat? Mitä ne haluavat?”
Alemmilla muureilla kuningaskuntalaisia vastaan taistelevien torakkasotilaiden kasvoilla ei ollut vastausta. Tuskinpa ne tiesivät vastausta itsekään.

Syväläiskersantti valmistautui huutamaan taistelukäskyjä tykkijoukkueelleen. Hän huomasi sen muuttuneen liian myöhäiseksi siinä vaiheessa, kun tykkijoukkue tykkeineen lensi ilmaan isona pallona tulta, hukkametallia ja ruumiinosia.

Osuma paiskasi syväläisen päin muuria ja täytti tämän kalamaiset silmät hiekalla ja kivenmurusilla. Kersantti huusi, mutta ketään ei ollut kuulemassa. Hän hieroi silmiään, mutta se aiheutti vain lisää tuskaa. Punertava valonhehku porautui jopa olennon silmäluomien läpi ja spontaani lämpöaalto täytti tämän ihon palamisen tunteesta.

Luotien ja zamorien lentely, tykistön pauke ja sotahuudot olivat ainoita asioita, joita kersantti kuuli. Sitten joku puhui aivan hänen edessään.

“Tule kuolemaan.”
Ääni oli miehen, tai ainakin muistutti sellaista. Se oli matala ja päättäväinen ja tihkui karismaa. Mutta kukapa tiesi, oliko torakkamaisilla rahisotilailla todella oikeaa sukupuolta.
Syväläinen avasi silmänsä hitaasti. Hänen koko näkökenttänsä täytti tulipallo, joka sijaitsi samalla paikalla kuin entinen rannikkotykki ja entinen tykkijoukkue. Punaoranssin ja keltaisen hehkun edessä seisoi torakkamainen olento, joka näkyi hehkuvaa taustaa vasten vain mustana siluettina. Suuri viitta liehui ryhdikkään torakkasotilaan selässä, kun se askelsi hitaasti kohti syväläiskersanttia. Olennon vasemmassa kädessä oli pitkä ja suora upseerimiekka, jonka terä hohti punaoranssina.

“Nouse ylös ja tule kuolemaan”, torakka sanoi. “Maalaan linnoituksen verelläsi.”

Syväläinen puri hammasta tuskissaan ja köhi ulos sanoja.
“Sinä… sinä… keitä te…”

“Me olemme Puhtaat”, torakkaupseeri sanoi astellen kohti seinää päin nojaavaa syväläistä. “Me olemme valittu kansa. Me olemme pelastus ja turmio. Rukoile jumaliasi, joita ei ole. Turvaudu hyveisiisi, jotka ovat tyhjiä. Tajua elämäsi turhuus ja hyväksy lähestyvä kuolemasi.”

Viittaa kantava torakka pysähtyi seisomaan ja nosti miekkansa korkealle. Nyt olento oli niin lähellä, että syväläinen näki sen tarkemmin. Olennon torakankasvot olivat vanhat – vanhemmat kuin kersantti oli koskaan nähnyt. Sen haarniskan keskellä oli kolme numeroa.
0, 0 ja 1.

“Hyväksy kaikki tämä. Ja taistele silti.”

Kersantti katsoi olentoa silmiin. Syväläinen nousi hitaasti pystyyn. Se veti vyötäröltään kultaisen sapelin, jonka terässä kulki sähkölatauksia.
“Emme antaudu ikinä”, kersantti sanoi tuskansa keskeltä. “Emme teidän kaltaisillenne.”
“Hyvä”, torakkaupseeri sanoi täysin tulkitsemattomalla äänensävyllä.

Syväläiskersantti karjaisi raivokkaan taisteluhuudon ja syöksyi torakkakenraalia kohti heilauttaen sapelia eläinmäisellä voimalla. Syöksy pysähtyi lyhyeen.

Litra kirkkaan vihreää verta ruiskahti kivimuurille. Kullanhohtoinen sapeli putosi kilisten kiveä vasten. Sen kahvaa piteli yhä kaksi kättä. Käsivarret eivät olleet seuranneet perässä.
Kersantti katsoi tulta ja kohtaa, jossa torakkakenraali oli seisonut äsken. Nyt hän näki vain tulta ja tuhoa. Ja omat käsivartensa, mutta ei käsiään.

Pistoolin lämmin piippu pisti syväläistä niskaan. Varmistin niksahti.

“Olette rohkea, kersantti”, torakkaupseeri sanoi. “Olisitte ollut hyvä Nazorak.”
Laukaus kajahti muurilla, mutta se oli vain yksi tuhansista. Ruumis kaatui maahan, mutta se oli vain yksi sadoista.

Kenraali 001 katseli tuhoa ja hävitystä ympärillään. Taistelulla ei ollut enää väliä. Voittajia ei ollut, vaikka kuningaskuntalaiset olivat hävinneet.
Saari ei ollut oikea. Siniset Kädet eivät olleet löytäneet sitä, mitä olivat tulleet hakemaan.
Vielä minä löydän sen, hän ajatteli. Minun on pakko.

Tulipalot jatkuivat ehkä vielä päiviä. Ehkä vielä viikkoja. Mikään ei todennäköisesti enää kasvaisi saarella.
Nazorak-rotu jatkoi purjehtimistaan. Hyönteisjalkojen kuusitahtinen marssi jatkui Kenraali 001:n ajatuksissa.

Eikä se koskaan hiljentynyt.